Nothing but a shadow

Pari kuukautta sitten mun elämäni muuttui paperilla tyystin. Tavallaan sama elämä, mutta silti aivan uusi ja erilainen elämä. Toistuvien uupumusten, masennusten, satunnaisen kaaoksen, ylisuorittamisen, yliherkän mutta silti mustavalkoisen tunne-elämän, sosiaalisten tilanteiden pelon, heikon sosiaalisen akun, pakko-oireiden ja toistuvien burn outien takaa löytyi kaksisuuntainen mielialahäiriö masennuspainotteisena, epävakaa persoonallisuushäiriö lieväoireisena, estynyt persoonallisuushäiriö myöskin lieväoireisena sekä mahdollinen adhd. Tämä olen minä, ollut jo 45 vuotta. Mutta olenko se kuitenkaan sama minä, kun nuo sanat ja numerot ovat paperissa?

Kotihäpeä on yleinen vaiva, minuakin se välillä hätyyttelee, mutta yritän suhtautua siihen nykyään armollisesti. It's a you problem if my home bothers you! Olen ollut aina huono pitämään kotiani järjestyksessä ja siistinä vaikka nautin suuresti siististä ympäristöstä. Nyt löytyy ihan omasta päästä selitys myös sille vaikeudelle pitää ympäristö hallinnassa, se pään sisäinen kaaos ja jatkuva ahdistus ryöppyää ympäristöön. Enemmän kuitenkin poden nyt sieluhäpeää. Uskallanko kertoa kenellekään totuutta? Pidetäänkö minua nyt hulluna tai vajavaisena? Voiko minua kukaan enää rakastaa? Olenko pelkkä kuorma ihmisille jatkossa? Olenko enää hyvä äiti? Nyt olen kodin lisäksi huono pitämään pääni sisällön siistinä. 

Sieluhäpeä lienee myös sitä, että pelkään lääkkeiden muuttavan minut joksikin muuksi. Olenko se enää minä jos syön vuorovetona lisää virtaa tai käsijarrua purkista? Katoanko minä, persoonana? Miltä se sitten tuntuu jos joutuu kadottamaan osan syvimmästä olemuksestaan selvityäkseen elämästä? Joku viisas joskus sanoi, tutkimattomia herran tiet ja silleen. Mutta kuka tämmöisen sairauden kanssa on herra? Minä vai lääkkeet? Ja mikä se on se tutkimaton tie ja kannattaako sinne mennä, varsinkaan kun suuntavaisto on käytännössä täysi kuparinen nolla?

Masennusjakso on yksi syvimpiä. Tätä edelsi ensimmäinen kunnon hypomania, joka vastoin kuvauksia teki elämästä maanpäällisen helvetin, värikkään semmoisen. Nyt tuntuu, että tästä sukelluksesta ei ole nousua, vaikka kuinka pärskii. Hetken aina jaksaa ja tuntuu paremmalta, mutta se on aina se hetki, jonka jälkeen syöveri imee pitelemättömällä voimalla syvyyksiin. Ahdistus ei soittele ovikelloa tullessaan, vaan yllättää nurkan takaa ja vetää täysillä turpaan. Sattuu. Sattuu niin saatanasti, eikä edes tiedä mikä sattuu. Sattuu vaan, happi loppuu ja aivot tuntuvat sulavan päähän. Kohtauslääke kaapissa auttaa sen verran, että tiedän sen olevan siellä. Oikeasti se ei edes auta siihen sisuksia repivään pohjattomuuteen, ultrakipuun jonka tuntee vain sielussaan. Mutta on se liikennemerkkipurkki silti ihan kiva siellä kaapissa, vaikkei se autakaan. 

Kaipaan sitä minää, joka katsoi hetken taivasta, oli niin läsnä ja täysin onnellinen pienen hetken. Kaipaan sitä ihmistä, joka osasi puhua luontevasti. Nyt suusta tulee pakotettuja sanoja, jotka tiedän tarpeellisiksi siinä hetkessä tai jotain ylivirittynyttä tajunnanvirtaa vailla mitään järkeä. Ostan kukkia, koska tiedän rakastavani niitä. Eivät ne kukat oikeasti tunnu miltään juuri nyt, mutta voisivat tuntua, jos oikein pinnistää. Itku vaanii jokaisessa varjossa. Tunnun vieraalta jopa itselleni. Elämäni tuntuu vieraalta, kuin olisin näytelmän kulisseissa. Mikään ei ole aivan oikein, kuin olisin tipahtanut simulaatioon tai rinnakkaistodellisuuteen. 

Lääkkeetkin kuulostavat muinaisilta latinalaisilta loitsuilta... vortioxetinum boosted with lamotrigin topped with oxazepam. It's like magic. Or is it? 

Tervetuloa tälle matkalle mun kanssa. En aina löydä niitä oikeita sanoja tai hetkiä puhua, mutta ehkä tämä kirjoittaminen sitten auttaa löytämään sekä minut että sen kultaisen, keskisen ja tien...

Musiikki:

https://youtu.be/9yYg6o8VA48?is=AUrjrNZWG1sKHBD_