Kadotuksen karnevaalit

 Miltä se tuntuu, kun et ole koskaan se ykkösvalinta? Miltä se tuntuu, kun kelpaat vain tarpeiden tyydyttämiseen? Miltä se tuntuu, kun et ole kenellekään prioriteetti? Miltä se tuntuu, kun et ole rakkauden arvoinen? Miltä se tuntuu, kun olet aina liikaa tai liian vähän? Miltä se tuntuu, kun sinussa käydään vain eheytymässä tai viihtymässä ja sitten sinut tiputetaan roskikseen? Miltä se tuntuu, kun katoat eikä kukaan kysele perään? Miltä se tuntuu, kun päässäsi asuva sinä on niin toksista seuraa, ettei sinun pitäisi viettää aikaa kaksin pääsi sisällön kanssa? Miltä se tuntuu, kun ahdistus nielee sinut elävältä? Miltä se tuntuu, kun olet irrallaan kaikesta? Miltä se tuntuu, kun olet taakka kaikille? Miltä se tuntuu, kun et kuulu edes omaan elämääsi? Miltä se tuntuu, kun olet epäonnistunut? Miltä se tuntuu, kun kukaan ei halua sinua? Miltä se tuntuu, kun päässäsi on itsetuhonappula? Miltä se tuntuu, kun ei tunnu miltään? Miltä se tuntuu, kun olet kadottanut itsesi? Miltä se tuntuu, ku...

 Kun minä tunnen, tunnen joka solullani. Olen aina tuntenut. Hyvänä päivänä saatan päästä hetkiseksi todella lähelle jotain nirvanan kaltaista täydellisen tasapainon ja harmonian tunnetta. Se on aikalailla täydellinen rauha ja mielen hiljaisuus. Kun rakastan, rakastan isosti, kun pelkään, pelkään alkukantaisella tavalla, joka tiputtaa järkevän skaalaamisen laatikkoon ja antaa kaaosajattelulle vallan. Kun ahdistun, haluan kuolla vaikken halua kuolla. Kun vihaan, voin leikata ihmisiä saksilla pois elämästäni. Kaikki mitä koen on potenssiin n. Tämä on ilmeisen yleistä epävakaalle persoonallisuushäiriölle. Mahdottomuus tuntea silleen sopivasti. Minä en ole itsetuhoinen, osaan säätää ulospäin suuntautuvan reaktion enkä juurikaan näytä muille sitä tsunamia, joka mielessä riehuu. En ole väkivaltainen, pelkään väkivaltaa. En halua tappaa itseäni, vihaan ajatusta kuolemasta, vaikka se tuntuu usein helpoimmalta ratkaisulta. Näillä eväillä sairauteni on lieväoireinen. Mutta nämä speksit saiva...

 Herään, hyväksyn viimein sen seikan, että minä olen se yksilö, jonka tarinassa ei tule olemaan onnellista loppua. Prosessiin on turha luottaa, että se toisi ne tarkoitetut asiat oikeaan aikaan. Jos minulle annettu tarinankulku on vain jämäpaloja, irtonaisia lukuja, jotka eivät sopineet muiden tarinoihin ja yhteensopimattomia juonenkäänteitä, ei lopputulema voi olla mitään muuta kuin hämmennys siitä kuinka paska tuotos jonkun olevaisuus voi olla.  Unissa kohtaan toistuvasti elämässä vierailleita ihmisiä. Kukaan ei halunnut jäädä. Pitkään ajattelin, että eivätpä tajunneet mitä menettivät, mutta olen alkanut oivaltaa, että ehkä he näkivät juuri sen mitä olisivat saamassa ja päättivät poistua hyvissä ajoin. Ehkä se vika lienee kuitenkin minussa. Olen koko ajan liikaa jotain, liian vähän jotain, kaukana tavanomaisesta. Itse näen ajoittain jopa sen kauneuden erikoisuudessani, mutta se kaikki taitaa olla vain kuorma muille, jota he eivät ole valmiita kantamaan.  Minulla on voim...

Pari kuukautta sitten mun elämäni muuttui paperilla tyystin. Tavallaan sama elämä, mutta silti aivan uusi ja erilainen elämä. Toistuvien uupumusten, masennusten, satunnaisen kaaoksen, ylisuorittamisen, yliherkän mutta silti mustavalkoisen tunne-elämän, sosiaalisten tilanteiden pelon, heikon sosiaalisen akun, pakko-oireiden ja toistuvien burn outien takaa löytyi kaksisuuntainen mielialahäiriö masennuspainotteisena, epävakaa persoonallisuushäiriö lieväoireisena, estynyt persoonallisuushäiriö myöskin lieväoireisena sekä mahdollinen adhd. Tämä olen minä, ollut jo 45 vuotta. Mutta olenko se kuitenkaan sama minä, kun nuo sanat ja numerot ovat paperissa? Kotihäpeä on yleinen vaiva, minuakin se välillä hätyyttelee, mutta yritän suhtautua siihen nykyään armollisesti. It's a you problem if my home bothers you! Olen ollut aina huono pitämään kotiani järjestyksessä ja siistinä vaikka nautin suuresti siististä ympäristöstä. Nyt löytyy ihan omasta päästä selitys myös sille vaikeudelle pitää ympä...