Kadotuksen karnevaalit

 Miltä se tuntuu, kun et ole kenenkään ykkösvalinta? Olet viihdettä, elämys, ajanviete. Paikka, jossa haavat ja tunnevammat, kipeimmät sopukat käydään korjaamassa, ilman tarkoitusta jäädä, kiittää tai toimia vastavuoroisesti. Miltä se tuntuu, kun et ole koskaan rakkauden arvoinen? Sinun kauttasi kuljetaan aina uusiin tai entisiin, mutta vielä houkutteleviin saleihin, joihin se rakkaus voidaan antaa kaikkineen, koska olet hoivannut sen ihmisen jälleen kykeneväksi rakastamaan. Sinulle sitä rakkautta ei riittänyt. Miltä se tuntuu, kun olet ikimuistoinen, mutta jäät aina varavaihtoehdoksi? Sinuun olisi mukava aina välillä palata, mutta kun kerran hyväksyit ovistopparin roolin, olet aina ovistoppari. Tämä kaikki sattuu, se sattuu todella paljon. Olen se paikka jossa parannutaan, eheydytään, puretaan mielen kuorma ja jatketaan matkaa sielultaan helpompien ihmisten seuraan. Minä maksan hinnan ja kannan kuorman, muut saavat sen rakkauden. Olen kuitenkin oppinut sen, että sieluni on moniker...

 Joudun lopettamaan lamotrigiinin. Sen tehtävä oli tasata mielialaa ja jarruttaa niitä nopeita vireen nousuja ja ylivirittyneisyyttä. Päänahka on verillä, kasvoissa ja kaulalla patteja joista iho rikkoutuu kosketuksesta, nivusalueen iho kuoriutui yön aikana pois. Tietysti haitat ovat niin pahat, että lääke on lopetettava seinään. Vieroitusoireet ovat varmasti vähintään jännittävät huomioiden että lääkkeen ensisijainen käyttötarkoitus on epilepsian hoito. Ensimmäistä kertaa yli pitkään aikaan olo on ollut aika hyvä ja positiivinen. Usein tulee epätodellinen olo ja tuntuu etten ole oma itseni, mutta johtuuko se jo pelkästään siitä että ei enää ahdista? Puhun välillä liikaa, puhun asioita joita en välttämättä normaalisti edes sano, sanon niin nyt koska joku keskus päässäni tietää että tämä hetki on syytä täyttää tämänkaltaisella puheella. Oikeasti minulla ei ole sanottavaa mutta pää pakottaa puhumaan. Pelkään todella paljon uutta hypomaniaa. Se rikkoi jotain todella syvältä.  Ole...

 Pahimmat masennuksen verhot kohoavat viimein hitaasti, mutta kohoavatpa kuitenkin. Ehkä uskallan jo hitusen toivoa muutosta parempaan. Kierrokset nousevat varoittamatta ja reilusti, mutta tunnistan onneksi itse tunteen. Hävettää, kun tajuaa puhuvansa aivan liikaa ja ylijakavansa kaiken sen, jonka pitäisi olla vain mun omille aivoille tarkoitettua tietoa. Jalka leikattiin, muutos tulee olemaan suuri, mutta jotenkin päällimmäisenä on tunne siitä, että kehon kun saa kuntoon, pääkin paranee. Tiedä häntä toteutuuko tämä, muuta takerrun nyt tähän kevyeen optimismiin kynsin hampain ja yritän rakentaa polun kohti vakaata pohjaa ja hyvää elämää. Juuri nyt, heikosti positiivinen ❤️

 Ahdistus syö sisältä kaiken. On hankala hengittää. Kyyneleet takovat joka hetki oven takana pyytäen lupaa ryöpytä huutoitkun kanssa. Lopetin syömisen. En halua syödä. Itseinho kiehuu täydellä liekillä, en jaksa enää. En halua enää. Voidaanko lopettaa? Saanko luovuttaa? Vihaan itseäni ja elämääni. Haluan lopettaa tämän kestotilauksen. Tämä on ihan paska.

 Miltä se tuntuu, kun et ole koskaan se ykkösvalinta? Miltä se tuntuu, kun kelpaat vain tarpeiden tyydyttämiseen? Miltä se tuntuu, kun et ole kenellekään prioriteetti? Miltä se tuntuu, kun et ole rakkauden arvoinen? Miltä se tuntuu, kun olet aina liikaa tai liian vähän? Miltä se tuntuu, kun sinussa käydään vain eheytymässä tai viihtymässä ja sitten sinut tiputetaan roskikseen? Miltä se tuntuu, kun katoat eikä kukaan kysele perään? Miltä se tuntuu, kun päässäsi asuva sinä on niin toksista seuraa, ettei sinun pitäisi viettää aikaa kaksin pääsi sisällön kanssa? Miltä se tuntuu, kun ahdistus nielee sinut elävältä? Miltä se tuntuu, kun olet irrallaan kaikesta? Miltä se tuntuu, kun olet taakka kaikille? Miltä se tuntuu, kun et kuulu edes omaan elämääsi? Miltä se tuntuu, kun olet epäonnistunut? Miltä se tuntuu, kun kukaan ei halua sinua? Miltä se tuntuu, kun päässäsi on itsetuhonappula? Miltä se tuntuu, kun ei tunnu miltään? Miltä se tuntuu, kun olet kadottanut itsesi? Miltä se tuntuu, ku...

 Kun minä tunnen, tunnen joka solullani. Olen aina tuntenut. Hyvänä päivänä saatan päästä hetkiseksi todella lähelle jotain nirvanan kaltaista täydellisen tasapainon ja harmonian tunnetta. Se on aikalailla täydellinen rauha ja mielen hiljaisuus. Kun rakastan, rakastan isosti, kun pelkään, pelkään alkukantaisella tavalla, joka tiputtaa järkevän skaalaamisen laatikkoon ja antaa kaaosajattelulle vallan. Kun ahdistun, haluan kuolla vaikken halua kuolla. Kun vihaan, voin leikata ihmisiä saksilla pois elämästäni. Kaikki mitä koen on potenssiin n. Tämä on ilmeisen yleistä epävakaalle persoonallisuushäiriölle. Mahdottomuus tuntea silleen sopivasti. Minä en ole itsetuhoinen, osaan säätää ulospäin suuntautuvan reaktion enkä juurikaan näytä muille sitä tsunamia, joka mielessä riehuu. En ole väkivaltainen, pelkään väkivaltaa. En halua tappaa itseäni, vihaan ajatusta kuolemasta, vaikka se tuntuu usein helpoimmalta ratkaisulta. Näillä eväillä sairauteni on lieväoireinen. Mutta nämä speksit saiva...