Roses

 En tiedä uskonko enää rakkauteen. Minusta tuntuu, että ympäristö on jo normalisoinut käytöksen, joka rikkoo emotionaalisesti monin verroin enemmän kuin normaali hyljätyksi tuleminen. Lupaus parisuhteesta ja rakkaudesta syöttinä ilman ensimmäistäkään tarkoitusta päätyä edellä mainittuun tilanteeseen. Tarkoitus oli kaiken aikaa saada vain tarpeet, sekä sielulliset että fyysiset, täytettyä ja ehkä syöttää hieman lisää leivänmuruja, jos kohde toimittelee hyvin mutta on vaarassa livetä lapasesta. Tätä se ihmissuhderintama nykyään hyvin pitkälle on. Tarpeet ja tyydytys. Oma napa, napa, napojen napa.

On uuvuttavaa yrittää korjata itseään samalla kun kaihoaa parantavaa rakkautta osakseen. On vaikeaa rakentaa itsetuntoaan yksin. On vaikeaa muistaa arvonsa. On vaikea nähdä enää kättään  pidemmälle. Kaikki pysähtyy, tuntuu täysin merkityksettömältä. Silti yritän joka päivä nimetä yhden kauniin ja hyvän asian. Niin kuulemma kuuluu tehdä, jotta oppii olemaan kiitollinen ja positiivinen. Voiko siitä olla kiitollinen että pää on rikki? Epäilen. Mutta tänään kimalaiset.

https://open.spotify.com/album/4X31KgSWm7phaB0kAKKzgs?si=1kBpA-8CT52jzFDxzkO1FA